Salkantay ja Machu Picchu

Päivä alkoi kuten kaikki muutkin jotain ohjelmaa sisältävät päivät. Herätys oli ennen neljää ja 20 vaille viisi pitikin olla jo sitten Machu Picchu reservationsin toimiston edessä. Porukka valui paikalle, hypättiin minibussiin ja lähdettiin ajelemaan kohti lähtöpaikkaa. Opas lupasi herättää kun saavutaan aamupalalle.

Parin tunnin ajelun jälkeen pysähdyttiin syömään aamupalaa paikalliseen kuppilaan. Keräsin hieman varovasti ruokaa, en halunnut saada mitään vatsatautia vaellukselle ja oli seisova pöytä. Meidän porukalle oli varattu oma pöytä. Meitä on yhteensä 16. Siinä hieman ujosti aloitimme tutustumaan toisiimme. Tai no ujosti ja ujosti. Mun vieressä istui ruotsalainen tyttö, Jennifer, joka samantien alkoi kyselemään mistä olen ja mitä teen. He olivat viiden tytön porukka jotka olivat opiskelemassa argentiinassa. Neljä norjalaista ja yksi ruotsalainen. He vaikuttivat hyvin avoimilta ja sanavalmiilta nuorilta naisilta. Vastapäätä istui hieman hiljaisempi belgialainen nainen, nimi oli ehkä Katoo. Ja hänen vieressään Tim, hyvin bilettäjän näköinen nuori mies. Ja toisessa päässä vielä kolme pariskuntaa, yksi hollantilainen, yksi ranskalainen ja yksi brasilialainen. Ja sitten vielä kaksi kanadalaista nuorta miestä, Daniel ja Josh.

Aamupalan jälkeen matka jatkuu.

Pysähdymme vielä matkalla pienessä vuoristokaupassa ostamassa viimeisiä tarvikkeita. Seuraan aktiivisesti kellon korkeusmittaria. Hieman jännittää miten käy kun päästään lähemmäksi 4000 metriin. Aikaisemmista kokemuksista tiedän, että siinä on itselläni alkanut tuntumaan ikävältä. Päätä alkaa särkemään ja etova olo. Ei tee mieli syödä mitään. Auto pysähtyy parkkiin ja mittari näyttää n. 3900 metriä. Olo on vielä hyvä. Välillä tulee hetkiä kun tuntuu että henki ei riitä, mutta silloin pitää pysähtyä ja hengittää hetki rauhassa. Hollantilaispariskunnan mies syö diamox pillerin, jonka pitäisi auttaa vuoristotaudin oireisiin.

Itse vaellus alkaa kapuamisella Humantay järvelle. Se on hieno vuoristojärvi jossa komea lumihuippuine vuori takana. Kiipeämistä on 300 metriä. Se tuntuu yllättävä pitkältä ja jyrkältä matkalta. Tässä oikeastaan jo näkee miten porukka pärjää. Kanadalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset menevät helposti. Samoin ranskalainen pariskunta. Muuta pariskunnat tuntuvat hieman kärsiviltä. Belgialainen nainen menee hitaasti mutta varmasti. Jään kanssa itse perälle juttelemaan hitaampien kanssa. Ajattelen että parempi ottaa vielä rauhassa. Selviää että olen mennyt pyöräretkellä taas läheltä hollantilaisten asuinpaikkaa. Ja belgialainen nainen on opettaja ja yrittää päättää mihin haluaisi töihin. Matka tuntuu uskomattoman pitkältä ja kiipeäminen hitaalta. Mutta lopulta päästään perille. Järvi on kyllä upea. Ja sen rannan tuntuu täyttäneen kaikenlaiset some ihmiset. Kuvia ei oikein mahdu ottamaan kun kaikki ottaa selfieitä rannan lähellä. Tai joku muu ottaa hänestä kuvia mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Tärkeintä on saada itsensä kuvaan.

Vielä ei tunnu huonolta, mutta selvästi olo ei ole ihan normaali. Kiivetään vielä 100 metriä viereisen kukkulan päälle, sieltä saa hienompia kuvia. Täällä alkaakin tuntumaan jo päässä ja olo on vähän huono. Olemme täällä hetken kuvaamassa ja sitten lähdetään kävelemään takaisin alas. Alaspäin mennessä olo taas normalisoituu. Jatkamme seuraavaan ruoka ja yöpaikkaan joka on pieni mökki ja leirintäalue muutaman kilometrin päässä ja n. 4 km korkeudessa.

Hetken aikaa ruokapaikassa oltuani koen pientä päänsärkyä ja vähän etovaa olo, mutta ei mitään kovin pahaa. Ruokaa saa syötyä sen verran että energiaa riittää. Osa porukasta on hyvin hiljaisia, luulen että muillakin on samoja haasteita mutta eivät vielä halua kertoa siitä. Ruuan jälkeen opas jakaa meidät yökuntiin ja lähdemme katsomaan yöpaikkaa. Ne ovat pieniä kolmion muotoisia majoja joihin mahtuu kolme. Olen bilettäjä Timin ja ranskalaismiehen, Theophilen, kanssa samassa majassa.

Aikaa seuraavaan ruokaan on pari tuntia ja päätin nukkua sen ajan. Otin vielä varuiksi särkylääkkeen. Päivällisellä jatkuu sama tunnelma kuin aiemmin, kanadalaiset ja ruotsalaisnorjalainen seurue lörpöttelee iloisti mutta muut ovat vähän hiljempaa. Selviää että norjalaisen seurueen yksi tyttö, Ingrid, voi tosi pahoin ja ei pysty syömään. Samoin belgialainen Katoo on aika hiljainen ja ei syö kamalasti. Tim myös lähinnä tuijottaa ruokaansa. Ruuan jälkeen on jo pimeää ja jatkamme takaisin kojuihimme iltapuuhiin.

Jos täältä jotain jää mieleen niin se on yötaivas. Paikka on aivan sysipimeä ja pilviä ei ole ollenkaan, tähdet näkyy todella hyvin. Kuvaan nyt uusiksi sen timelapsen jota en aimmin oikein onnistunut tekemään.

Hieman levottoman yön jälkeen herään aamulla varsin pirteänä ja reippaana. Mitään eilisen illan oireita ei enää tuntunut.

Aamupala menee varsin hyvin alas. Tarjolla on taas perinteistä kokateetä, paikalliset sanovat sen pitävän vuoristotaudin hyvin kurissa.

Yön aikana Ingridin olo oli mennyt vielä huonommaksi, mikään ei pysynyt sisällä. Samoin Katee oli aika heikon näköinen. Monia harmittaa tässä vaiheessa jos ei pääsekään kävelemään sitä koko reissun kohokohtaa, eli sitä korkeinta kohtaa. Mutta vaihtoehtona on hypätä vuoristo-uberin eli muulin kyytiin. Sillä pääsee tuon huipun ohi ja voi jatkaa kävelyä vähän alempana. Tosin se olo siinä matkalla on varmasti aivan hirveä. Ehdotin Kateelle että harkitsisi kyytiä sillä hän ei näyttänyt kovin hyvältä. Me muut lähdettiin kävelemään. Matka eteni yllättävän hyvin.

Opas kertoi että ennen huippua on kaksi isompaa mäkeä. Ensimmäistä kutsutaan Gringo killeriksi. Ja jälkimmäistä Peruvian killeriksi. Ensimmäistä ei ole pakko mennä, voidaan valita. Ja tietenkin valitsimme sen. Ylämäkeen käveleminen tuntui yllättävän helpolta. Menin hengästymisen vuoksi aika rauhallista tahtia, mutta lihakset jaksoivat hyvin. Todennäköisesti kesän pyöräily auttoi tässä! Muulit olivat pieni haaste matkalla. Ne kantoivat ihmisten lisäksi myös kultakin kiipeäjältä yhtä kassia. Itse piti kantaa vain päiväreppua. Mutta muulit valtasivat polun liikenteestä aika paljon ja eivät juurikaan väistelleet. Polku meni oikeasti jyrkässä rinteessä ja jos oli väärällä puolella oli riskissä että muuli tönäisi siitä alas.

Molemmat killerit menivät oikeastaan kohtuullisen helposti ylös ja pääsimme solan päällä olevalle tasanteelle 4630 metriin. Olokin tuntui vielä oikein hyvältä. Otimme täällä ryhmäkuvia.

Opas päätti pitää meille hyvin omituisen shamaani session. Hän kaivoi maahan kuopan johon uhrasi kokapensaan lehtiä, jotain halpaa viskiä ja jotain ihme vuoristonestettä. Myös meidän piti se tehdä ja toistella erilaisia lauseita äitimaasta ja muusta. Se oli ehkä enemmän omituista kuin mielenkiintoista. Jotenkin alkoi tuntumaan että se ei ollut kyllä kovin aito tapahtuma vaan tehty vain tekemään vaikutus turisteihin.

Pilvi saapui vuoren päälle ja lähdimme viimein alaspäin kun kaiki halukkaat oli saaneet kulauksen uhriviskistä. Alaspäin kävely ei ollut kovin paljoa helpompaa kuin ylöspäin meno. Jokainen askel piti ottaa hallitusti kivisessä rinteessä. Se alkoi tuntumaan polvissa. Lisäksi paineen laskiessa jostain syystä alkoi uudestaan päänsärky ja outo olo. Laskeutuminen oli vielä aika hitaan oloista. Kesti monta tuntia ennenkuin päästiin alle 4000 m. Ja olo oli vähän heikko johonkin 3800 m asti. Matkalla oli yksi ruoka joka itsellä ainakin meni vähän tökkimiseksi.

Mutta vähitellen laskeuduttiin puurajan alapuolelle ja päästiin sademetsään.

Opas kertoi että maansortuman vuoksi meidän yöpaikka piti vaihtaa. Ei mentykään lasikattoisiin tähtien ihailukotiin vaan samanlaisiin kolmion muotoisiin mökkeihin. Rehellisesti sanottuna tämä tieto vähän epäilytti koska opas oli oikeastaan aika epärehellisen oloinen ja hieman niljakas mies. Syy saattaisi ennemminkin olla rahan säästäminen. Hänen tyyliään ehkä muutenkin kuvaa se että aina kun otimme ryhmäkuvia piti huutaa joko joku drinkin nimi tai "me gusto coka".

No mutta sademetsässä käveltiin ja tietenkin asiaan kuului että sataa. Olin ottanut sadeviitan joka olikin aika näppärä. Sai itsensä ja repun kerralla suojaan. Mutta kosteassa sademetsässä sitä kastui jokatapauksessa ihan hiestä oli sitten minkä sadevaatteen alla. Polku muuttui mutaiseksi ja liukkaaksi. Koko matka oli jyrkähköä alamäkeä ja siinä joutui kävelemään todella varovaisesti.

Pääsimme taas yöpaikkaan. Mitkään vaatteet eivät täällä kuivuneet. Itselläni oli kurkku jotenkin kipeän oloinen. Olimme bile-Timin kanssa samassa mökissä ja hänkin ilmeisesti hieman kipeä. Nukuimme ruokaan asti. Sitä ennen olisi ollut leirintäalueen Happy hour joka nyt jäi molemmilta väliin. Ruuat on täälläkin olleet hyviä. Hyviä keittoja ja sitten joku isompi ruoka. Ja lisäksi joku tee tai muu lämmin juoma. Tosin ruokien välillä saattoi välillä mennä aika pitkä aika ja nälkä oli jo kova. Ingrid ja Katee olivat myös päässeet jo sen verran alas että olo oli normaali.

Yö tuli nukuttua hieman levottomasti taas. Kurkku oli kipeä. Se ei tuntunut flunssalta vaan jotenkin vaan jännältä. Niellessä karhea. Epäilen että kuiva ilma ja alhainen kosteus sai jotain limaa kertymään kurkkuun ja sai sen muutenkin araksi. Puhuminen alkoi tuntumaan.

Aamupalan jälkeen lähdimme taas kävelemään. Nyt ei satanut mutta olimme kosteassa vuoristoisessa sademetsässä. Menimme polkuja eteenpäin.

Pysähduimme tauolle jos matkalta löytyi joku kahvipaikka tai kioski. Tämä oli aika helppo päivä. Välillä otettiin ryhmäkuvia. Opas esitteli meille paikallista marjaa josta sai tehtyä kasvonaalauksia. Kuulemma myös estävät hyttysten hyökkäyksen.

Muutaman tunnin kävelyrupeaman jälkeen pääsimme autolle. Tähän osuuteen kuului että osa matkasta mennään autolla. Se tosin tuntui näin vaelluksen osalta hieman epärehelliseltä. Auton kyydissä ajelimme Hidro electrica nimiseen kylään. Siellä söimme. Ja matka jatkui siitä kävelemällä juna raiteen vieressä viimeiset 10 kilometriä Aques Calientes tai Machu Picchu kylään. Matka oli mielenkiintoinen sillä juna oikeasti liikennöi sillä välillä, eikä siihen oltu mitään erityistä kävelyreittiä tehty. Eli radan vieressä polkua pitkin ja jos juna tuli niin piti väistää. Jossain vaiheessa alkoi taas sataa.

Kävelin yhdessä hollantilaispariskunnan ja Kateen kanssa ja mietimme että toivottavasti huomenna ei sataisi kun olemme menossa katsomaan itse raunioita.

Yö vietettiin hostellissa. Kävimme illalla syömässä ravintolassa. Opas yritti saada hieman bileitä aikaan, mutta porukka ei innostunut. Vaellus on nyt ohi ja olemme siirtyneet kaupunki elämään. Aguas Calientes on hyvin turistinen kaupunki. Täynnä toinen toistaan katu-uskottavampaa reppureissaajaa. Huomisen päivän ohjelma riippuu nyt siitä minkälaisen lippupaketin on saanut Machu Picchulle. Itse olin varannut niitä ajoissa joten olin ensimmäisessä ryhmässä ja käytännössä parhaalle reitille (porukka on jaettu siellä eri reiteille). Se tarkoitti että piti olla kuudelta mäen päällä raunoita katsomassa. Alunperin mietin että olisi mennyt aamulla bussilla mäen päälle, mutta Ingrid tuli kyselemään olisiko ollut kiinnostusta kävellä sinne. Lupauduin mukaan ja sain vielä ylipuhuttua ranskalaisen pariskunnan matkaan. Olimme taas Timin kanssa samassa huoneessa. Hänellä oli myöhäisempi lippu, joten se tarkoitti että heräilen aamuyöstä ja koitan hiljaa hiipiä ulos.

Suihku, tavaroiden pakkaus, vaatteet valmiiksi, akkujen lataus ja nukkumaan.

Aamu alkoi varttia vaille neljä. Olimme sopineet että lähdemme neljältä kävelemään kohti Machu Picchua. Se on ylhäällä vuoren päällä ja googlemaps sanoi kävelyajaksi kaksi tuntia. Lähdimme hotellin aulasta. Pian saimme seuraksi ison lauman koiria.

Ne tuntuivat kyllä ihan ystävällisiltä vaikkakin hieman pelottavilta. Pääsimme Machu Picchun alaportille, jossa kyltissä luki että se aukaa viideltä. Olimme reilusti liian aikaisin. Googlen kävelyaika oli aika paljon liioteltu. Odottelimme n. 40 minuuttia ja pääsimme portista. Itse kävely onkin sitten n. tunnin kestävä kiipeäminen kohtuullisen jyrkkiä portaita. Olin onneksi ottanut toisen t-paidan mukaan. Olin aivan läpimärkä perillä. Mutta olimme ensimmäiset jonossa! Tuo on kuitenkin se alkuperäinen reitti jota pitkin myös inkat olivat vuorelle menneet, niin jotenkin sen kiipeäminen tuntui kivalta vaihtoehdolta. Myös maisemat näyttivät hyviltä aamuauringon noustessa.

Vaatteiden vaihdon ja jonottamisen jälkeen portit lopulta aukesivat. Olimme ranskalaispariskunnan ja kanadalaisten kanssa samalla reitillä. Saimme oppaaksi tietenkin meidän mahtavan vaellusoppaamme Willyn. Hänen tyylinsä sopii ehkä enemmän bileporukoille. Mutta kyllä hän sai ihan kohtuullisesti esiteltyä raunioita. Meillä oli aivan loistava tuuri sään suhteen. Aamu aukesi pilvettömänä. Ja aurinko paistoi koko sen ajan kun olimme raunoilla.

Palasin myöhemmin ranskalaisten kanssa kaupunkiin, kävimme syömässä ja hetken päästä taivaalla olikin pilviä ja satoi myös muutama pisara.

Itse Machu Picchu oli vaikuttava näky. Se on rakennettu aivan uskomattoman hienoihin maisemiin. Ympärillä on jylhiä vuoria ja metsää. Ja maaston vaikeuden vuoksi myös rauniot on hyvin säilyneet.

Kukaan ei ole ehtinyt niitä tuhota. Ryöstää kyllä. Amerikkalainen Hiram Bingham "löysi" rauniot jossain vaiheessa uudestaan ja keräsi sieltä kaiken arvokkaan ja vei "turvaan" amerikkaan. Mutta rakennukset ja historia oli edelleen siellä. Meidän opas tosin ei ollut kovin taitava rakentamaan kuvaa minkälainen elämä silloin oli kun tuo paikka oli aktiivinen. Mutta pitänee joskus itse lukea tarkemmin. Mutta ohjatun kierroksen jälkeen saatiin vielä hetki itse raunioilla liikkua. Ne on oikeasti hyvin vaikuttavat. Ainoa miinus paikassa on että tämä on kyllä kaikenlaisten somettajien saastuttana. Joka puolella ihmisiä kuvaamassa itseään hymyilemässä kameralle ja tekemässä asentoja. Ja parhailla ihan kuvausryhmä (useimmiten siis puoliso) kuvaamassa perässä kun toinen kävelee ja puhuu.

Kävelimme ranskalaisten kanssa mäkeä alas. Meillä on päivälle suurinpiirtein sama ohjelma. Samaan aikaan raunioilla ja suurinpiirtein samalla junalla pois. Kävimme syömässä. Ja kävin ostamassa itselleni pari t-paitaa. Omat olivat niin pahan hajuisia että piti saada puhtaat tilalle ennen junaa. Kaupungilla oli satoja metrejä pitkät jonot bussille joka menee sinne mäen päälle. Se käveleminen aamulla oli todellakin hyvä idea!

Juna Cuscoa kohti lähti puoli kolmelta. Menimme asemalle odottelemaan ajoissa. Hyvästelin ranskalaiset ja yritin mennä junaan. Omaa vaunua ei siitä löytynyt.

Porukka ihmetteli siinä hetken kunnes vaunu sitten tuotiin paikalle. Pääsin junaan ja istuin neljän hengen pöydän kohdalle. Minua vastapäätä istui nainen joka katseli hetken ja kysyi sitten suomeksi että olenko suomalainen. Ainut suomalainen oko matkalla ja hän sattuu sitten istumaan junassa vastapäätä. Hänkin tosin asuu hollannissa ja isänsä oli egyptiläinen joten ei näyttänyt ihan suomalaiselta.

Juna matka meni komeissa maisemissa. Juna pysähtyi Ollaytamboon josta auto vei meidän takaisin Cuscoon. Purin muulilaukun ja palautin sen matkan järjestäjille. He antoivat kaikille laukun palauttaneille t-paidan jossa luki Salkantay survivor.